Vuorelle pääseminen
Lähdimme matkaan Espoosta heinäkuun alussa 2010. Ajelimme nelostietä Tornioon, josta ylitimme rajajoen. Ruotsin rajan yli päästyämme suuntasimme kohti Kiirunaa. Yli-Tornion jäätyä taakse alkoi maisema korostua pikkuhiljaa, samalla kun asutus väheni. Oikealla puolella tietä kuohui joki, ja tien vasemmalla alkoivat tunturit nousta esiin.
Pääsimme Nikkaluoktaan kello kahdelta aamyöllä, ja keskus kaikkine palveluineen oli jo suljettu. Keskus avautuisi seuraavan kerran vasta kello 8:00 aamulla. Koska aamun ensimmäiset helikopterikyydit lähtisivät vasta kello 09:00 aamulla, pystytimme teltat ja siirryimme yöpuulle.
Heräilimme aamulla hissukseen ja keittelimme aamupuuron, ja sen jälkeen siirryimme helikopterikentälle. Matka yhteen suuntaan maksoi 700 Ruotsin kruunua per henki, eli hinta on noussut viimevuosina tasaiseen tahtiin. Meidän edellämme jonossa oli jo parin kopterin verran väkeä, joten jouduimme tyytymään odotteluun. Helikoptereita oli käytössä kaksi, jotka lensivät edestakaisin, vieden ja tuoden asiakkaita ja varusteita. Kebnekaise Fjällstationin kaikki huolto, kuulemma, tapahtuu koptereiden avulla.
Lopulta pääsimme kopterin kyytiin. Helikopterin kyytiin olisi pystynyt ottamaan 20 kg tavaraa mukaan, mutta tyydyimme melko kevyeen varustukseen. Helikopterimatka ei ollut pitkä, reilut 10 minuuttia, ja kyyti oli huonosta kelistä huolimatta varsin mukavaa. Nopeus tuntui itseasiassa melko matalalta, johtuen huonosta näkyvyydestä ja korkeuden tuomasta vaikeudesta hahmottaa sitä (jälkeenpäin selvisi, että matkanopeus on kuitenkin 240 km/h!.
Kebnekaise Fjällstation
Aamun aikana sää oli huonontunut jatkuvasti, ja jo helikopterikentällä henkilökunta oli suositellut jättämään vuoren toiseen päivään. Kun pääsimme Kebnekaise Fjällstationille, samat neuvot olivat meitä vastassa sielläkin. Katsoimme säätiedotetta, ja koska seuraavan päivän aamupäivä näytti lupaavalta, päätimme odotella aamuviiteen asti, ja lähteä sitten matkaan.
Varasimme sängyt Fjällstationin päärakennuksesta, ja hintaa tuli 450 Ruotsin kruunua per henki. Viisihenkinen porukkamme jaettiin kahteen huoneeseen, 2 ja 3 henkeä, ja veimme varusteemme odottelemaan aamua. Kävimme kevyin varuisten tutustumassa lähimaastoon, ja kuvaamassa näköaloja.
Loppupäivä meni shakkia pelatessa, sekä syödessä että juodessa. Fjällstationin hintataso on kuitenkin melko korkea, ehkä ymmärrettävästikin, joten olutta (65 kr 0,5 l/ kolmosta) ei ollut varaa juoda koppakaupalla - ehkäpä kuitenkin hyvä niin. Ravintolan illallinen oli erittäin hyvä, mutta kallis sekin (noin 20-25 eur). Lisäksi voisi mainita, että keskuksen kauppa on varusteiden osalta melko hyvin varusteltu, ja sieltä saisi varmaan kutakuinkin kaikki vuorella tarvittavat varusteet, mikäli jotakin on päässyt unohtumaan. Varusteiden osalta hintataso tuntui yllättäen kohtuulliselta (esim. Haglöfs Grym kengät 300 eur).
Herätys ja kohti Kittelbäckeniä
Olimme arvioineet että koko hommaan menisi noin 11 tuntia, joten pyrimme aloittamaan päivän varhain. Heräsimme jo varsin aikaisin, ja olimme aamupalan jälkeen liikkeellä noin kello kuusi aamulla. Ensimmäiset kolme kilometriä menivät varsin leppoisasti aamun kauniissa, aurinkoisessa säässä. Löysimme Västra Ledenin merkit varsin nopeasti, ja aloimme seurata punaisia kiviä, joilla reitti on merkitty. Maasto nousi ylemmäksi hiljalleen.
Kittelbäckenin rinteeseen päästyämme rinne muuttui jyrkemmäksi, ja polku alkoi mutkitella. Vasemmalla puolellamme virtasi sulamisvesiä vielä melko paljon, ja joen lounaanpuoleinen törmä oli vielä lumen peitossa. Pidimme kuitenkin yllä kohtalaista nopeutta aina mäen päälle asti, jossa pidimme hieman pidemmän tauon ja haukkasimme hieman evästä kahden pienen kivikkojärven välissä. Laaksosta aukesi upeat näköalat Kebnekaisen huipulle ja viereistein vuorten rinteille.
Nousu Vierranvárrille
Tauon jälkeen oli aika jatkaa matkaa. Pienestä laaksostamme seuraava vaihe oli nousta satulalle Vierranvárrin ja Taipagornin (nimi? Kartta kulunut tästä kohtaa) väliin. Matka satulalle ei sinänsä ollut pitkä - vain 1500 metriä linnuntietä - mutta nousu oli verrattaen raskas, ja kävelimme rinnettä vinottain helpottaaksemme nousua. Vieressämme kulkeva lumiränni herätti jo tässä kohtaa toivoa siitä että alaspäin pääsisimme edes hieman kevyemmin.
Satulaan päästyämme vedimme hieman happea, ennenkuin lähdimme nousemaan Vierranvárrin rinnettä. koko vuori on yhtä kivikkoa, joten tiesimme jo liikkeelle lähtiessä että nousu tulisi olemaan raskas. Laaksosta nousua tulisi kertymään yhteensä reilut 400 metriä, ja vain parin-kolmen kilometrin matkalla. Nousimme kuitenkin tasaista vauhtia, pitämättä pitkiä taukoja.
Huipulle päästyämme tapasimme tutun näkymän - kiipeilijöiden rakentamia kivikasoja on Vierranvárrin huipulla kymmenia. Isoimmat näyttivät tuulisella kelillä houkuttelevilta tuulensuojilta, mutta varsin useat niistä näyttivät toimivan myös käymälöinä...
Sydtoppen, 2104m
Annettuamme hengityksen tasaantua, päätimme jättää reput tuvalle, ja jatkaa matkaa kevyemmällä lastilla. Miltei koko matka tuvalta eteenpäin oli lumella, joka oli kuitenkin varsin tukevan oloista, eikä erityisen liukasta. Jo ensimmäisen vartin jälkeen kiipesimme suoraan pilveen, ja näkyvyys laski merkittävästi.
Puolen tunnin kävelyn jälkeen aloimme olla jo turtuneet harmaassa tyhjyydessä tarpomiseen, kun pilveen aukesi eteemme aukko muutamaksi sekunniksi, ja näimme Sydtoppenin koko komeudessaan ensimmäistä kertaa. Näky oli ensikertalaiselle sykähdyttävä. Matkaa ei ollut enää paljoa, joten kiihdytimme vauhtia huippumuodostelman juurelle.
Pidimme pienen tauon pyramidin juurella, ja aloimme nousta sen harjalle. Etenimme hitaasti ja rauhallisesti, kaikkien takaraivossa oli pari viikkoa aiemmin menehtyneen kiipeilijän kohtalo. Näkyvyys oli yhä edelleen liki nollassa, ja ensimmäisenä kulkevat oli vaikea erottaa harjannetta taivaasta. Kun olimme jo liki huipulla, pilviin tuli taas pieni aukko, ja parin sekunnin ajan näimme ympärillemme. Näky oli mykivästävä. Ja myös hieman hermostuttava, joten etenimme viimeiset metrin erityisen rauhallisesti.
Lopulta pääsimme huipulle. Näkyvyys oli ikävä kyllä vieläkin liki nollassa, joten tietyllä tavalla se oli antikliimaksi. Pikkuhiljaa silmä tottui näköalaan, ja pystyimme poimimaan palasia näköalasta. Hyvällä säällä Kebnen huipulta kuulemma näkee 9% koko Ruotsin pinta-alasta, mutta me emme olleet niin onnekkaita. Olimme silti hyvillä mielin, ja otimme toisistamme ja olemattomasta näköalasta paljon kuvia.
