Matkakertomus
Ensimmäinen päivä: Laanila – Lutto
Matkamme kohti Lappia alkoi 6.6.2008 pääkaupunkiseudulta. Reilun tuhannen ajokilometrin, ja Rovaniemeltä poimittujen vahvistusten ryydittämänä saavutimme Laanilan Savottakahvilan puolen päivän jälkeen seuraavana päivänä. Taivas oli sininen ja sää vuodenaikaan nähden oikastaan aika hyvä. Sovimme kahvilanpitäjän kanssa auton pysäköinnistä tontin perälle, ja siirryimme suorittamaan viimeistä varustarkistusta, sekä pukemaan päälle vaellusvarusteemme.
Ensimmäisen päivän tavoite oli Vellinsärpimän autiotupa noin kymmenen kilometriä Laanilasta itäkoiliseen. Aurinko paistoi, ja vilpoinen tuuli piti hien loitolla. Ensimmäiset kilometrit vievät aina oman aikansa, kun rinkkoja säädetään ja sukkia oiotaan. Matka taittui kuitenkin joutuisasti Iisakkipään ja Vahtamapään välistä, kurua ihaillen.
Vellinsärpimän autiotupa ei kuitenkaan ollut tyhjillään, joten päätimme jatkaa matkaa vielä pari kilometriä pohjoiseen, kohti Luton tupaa. Ilta kohden sää alkoi kylmenemään melkoista vauhtia, ja illallista laitettaessa taivaalta satoi muutamia lumihiutaleitakin. Tuvan kamiina oli kuitenkin hyvää tekoa, joten tupa saatiin nopeasti lämpimäksi.
Takana oli pitkä päivä, tai oikeastaan jo kaksi, joten iltatoimet jäivät aika vähäisiksi. Päälimmäisenä mielessä oli makuupussiin kömpiminen. Yö meni mukavasti, joskin sopivan lämpötilan löytäminen aiheutti hieman keskustelua...
Toinen päivä: Lutto – Kivipää
Toisen päivän aamuna heräsimme varsin kylmään keliin. Taivaalta sateli hiljakseen lunta ja mittari oli pari astetta pakkasen puolella. Lämpimästä tuvasta ulos lähteminen vaati hieman suostuttelua itse kultakin, mutta lopulta saimme kuitenkin aamupuurot tehtyä ja pestyä unihiekat silmistä Luttojoen hyisessä vedessä.
Lähdimme tarpomaan etelään kohti Vellinsärpimän tupaa ja sen jälkeen suuntasimme idässä odottavia Kivipään ja Paskatunturin huippuja, poluttomaan metsikköön ja välillä avotunturiinkin. Kiersimme Kivipään pohjoispuolelta, ja suuntasimme huippujen välistä kohti Kivipään autiotupaa. Tuntureiden välisessä puuttomassa saimme niskaamme melkoisen raekuuron. Kesäkuinen raekuuro kirvoitti muutamiakin hauskoja mietelauseita tulevasta.
Alunperin tarkoitus oli viettää tuvalla vain lounasta, mutta yltyvä lumisade ja edellisen päivän väsymys ja kolotukset saivat meidät jäämään tuvan suojiin illaksi. Emme kuitenkaan laiskotelleet tilaisuuden tullen, vaan lähistöltä löytyneiden entisen leivinuunin vuolukivenpalasten innoittamana päätimme käyttää kotatelttaamme saunana, sitä kun ei majoitteeksi yöllä tarvittu.
Telttasaunaa ei ollut kukaan meistä aiemmin rakentanut, joten homma hoitui mielikuvitusta käyttäen. Kieltämättä lumisateen keskellä hommassa oli juuri sopivasti tunnelmaa, ja koko idea oli sopivasti omituinen. Samaa mieltä olivat myös tuvalle illansuussa saapuneet ystävykset italiasta ja itävallasta. "Tiesimme kyllä että suomalaiset ovat kovia saunomaan, mutta emmepä olisi uskoneet että kannatte saunaa mukananne!" he totesivat kolmannella kotimaisella.
Oikeastaan koko homma oli aika simppeliä. Teltta pystyyn, vuolukivistä varaava kivimuuri ympärille, ja ei kun lämmittämään. Lienee sanomattakin selvää ettei tällainen "kiuas" ole kovin energiatehokas, mutta tuvalla oli puuhuolto kunnossa, emmekä kärsineet huonosta omastatunnosta. Aikamme ähellettyämme oli sauna valmis, ja heitimme vaatteet tupaan. Ainoaksi ongelmaksi muodostui jääkylmä järvivesi, joka aiheutti erittäin mielenkiintoisen ilmiön: löylyhöyry joka tuntui kylmemmältä kuin ympäröivä ilma! Onneksi teltassa muuten lämpöä piisasi, ja hikikin nousi pintaan - ja uimassakin piti tietenkin käydä! Seuraavaa kertaa varten pitää kuitenkin muistaa lämmittää myös löylyvesi... ja ehkäpä myös pesuvesi.
Kolmas päivä: Kivipää – Keinovankka
Kolmannen päivän aamuna heräsimme edellistä päivää ystävällisempään keliin hyvin levänneinä. Edellisen päivän kevyempi tahti oli auttanut toipumaan ja totuttautumaan vaellustahtiin. Päivän tavoitteena oli Taimenlampi, ja ajatuksena oli kiertää sinne Kivinokan tunturin itäpuolelta. Jo matkaan lähdettäessä huomasimme että matkalle osuisi myös vesistön ylitys, jonka haastavuutta arvuuteltiin.
Lähdimme Kivipään tuvalta polkua pitkin kohti poroaitaa, ja sen löydettyämme jatkoimme itäänpäin etsien kohtaa josta pääsemme aidasta läpi. Portin löydettyämme suuntasimme etelään, ja tulimme pian Kulasjoen rannalle, ja aloille etsiä sopivaa ylityskohtaa. Vesi oli kohtalaisen korkealla, onhan kesäkuun alussa vielä varsin paljon sulamisvesiä liikkeellä, mutta virta ei ollut turhan voimakkaan oloinen. Ylitys tapahtui helposti kahlaamalla.
Ylityksen jälkeen tarkoitus oli jatkaa matkaa miltei suoraan etelään, Puilakkalammen ohi ja Kivinokan itäpuolelta ympäri Taimenlammelle yöksi. Kompassi kuitenkin teki tenän, ja väärää puroa seuraamalla päädyimme kulkemaan parikin tuntia kohti lounasta! Kun tajusimme mitä oli tapahtunut, ei paikan määrittäminen tapahtunutkaan aivan käden käänteessä. Lopulta löysimme itsemme Kivinokan ja Lankopään välisestä kurusta. Tuuli piiskasi puuttomassa vasten kasvoja, ja lumikinosten välissä oli kaikkea muuta kuin lämmin olla. Vatsa kuitenkin huusi leipää, joten vietimme kurussa melko masokistisen lounashetken.
Lounaan jälkeen jatkoimme matkaa kohti Taimenlampea, seuraten pieniä polkuja alas tuntureiden välistä. Päästyämme perille oli osa ryhmästä vielä innokas jatkamaan matkaa, joten konsultoituamme karttaa päätimme siirtyä vielä pari kilometriä itään, Suomujoen toiselle puolelle. Kartasta katsoen Keinovankan kohdalla näytti olevan helpohko ylityspaikka, ja odotimme edessä olevan jotain Kulasjoen ylityksen tapaista.
Päästyämme joen uomalle huomasimme että virtaus olikin merkittävästi voimakkaampi kuin edellisellä ylityksellä.
Yhden rohkean kahlausyrityksen jälkeen loppuryhmä tuli siihen lopputulokseen, että vähemmällä vaivalla pääsee kun ottaa reilusti vaatteet pois ja pakata tavarat vesitiiviisti... ja sitten ei muuta kuin uimaan yli. Uintia varten valitsimme leveämmän kohdan ylävirrasta, jossa virtas oli merkittävästi hitaampaa. Ylitys tapahtui parissa sekunnissa, ja jääkylmä vesi piti huolen siitä etteivät uimarit tallentaneet päähänsä mitään muistikuvia tapahtuneesta!
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Lapin luonto palkitsi uimareitaan kauniilla illalla, ja iltaa vietettiin tavaroita kuivatellen ja norjalaisia pussiruokia maistellen. Yön aikana muutama poro kävi ihmettelemässä leiripaikkaamme, mutta tämä tapahtuma ei jaksanut valvottaa rättiväsynyttä vaeltajaa montaakaan sekuntia.
Neljäs päivä: Keinovankka – Kotaköngäs
Neljäntenä päivänä heräsimme kauniiseen auringonpaisteeseen, ja suuntasinne etelään kohti Kotaköngäksen laavua. Seurailimme Suomujokea ja pysähdyimme ottamaan valokuvia sen vaahtopäisistä koskista, mutta ikävä kyllä kameramme eivät oikein tehneet oikeutta luonnon kauneudelle. Koko päivä kuljettiin joen vartta pitkin, ja päivää rytmittivät lähinnä pienet helpot ylitykset ja suot, jotka hoituivat ilman mainittavia tapahtumia.
Palovankan kosken yli kulkeva silta oli vaikuttava näky. Vesi oli todella korkealla ja virta ärjyi kolme metriä sillan alapuolella. Vesi oli epätodellisen kirkasta, ja paikalla vietettiin taukoa hieman pidempäänkin, maisemia katsellen.
Iltapäivää kohden sää heikkeni hieman, ja sadekuurot kiusasivat ryhmäämme. Aurinko pilkahteli aina vaan harvemmin ja harvemmin pilvien lomasta, kunnes koko taivas oli tasaista harmaata massaa. Rankkasateilta kuitenkin vältyttiin, ja seuraamalla koskien ja jylhien kivikkojen välissä kaartelevaa polkua saavuimme lopulta Kotaköngäksen laavulle. Laavulla ja sen lähistöllä oli muitakin ihmisiä, joten päätimme pystyttää teltan. Edellisestä yöstä poiketen päätimme kuitenkin olla laittamatta tulia pystyyn, ja painuimme pikaisen iltapalan jälkeen suoraan pehkuihin. Yö oli melkoisen kylmä, ja kosteassa teltassa oli vaikea saada unenpäästä kiinni.
Viides päivä: Kotaköngäs – Rautulampi
Viidentenä päivänä heräsimme kaikkea muuta kuin kauniiseen säähän. Yön aikana pilvipeito oli vain paksuuntunut, kunnes kuuden aikoihin yöllä lämpötila laski nollaan ja taivaalta alkoi sataa lunta. Aamun ensimmäiset tunnit lämmittivät ilmaa sen verran että hentoinen lumikerros suli pois, ja lumisade vaihtui vesisateeksi. Kylmässä teltassa nukutun yön jälkeen paikkoja kolotti, ja tunnelma oli jossain muualla kuin katossa. Alunperin tarkoitus oli ollut jatkaa tästä vielä etelään, mutta sään sanelemana päätimme oikaista takaisinpäin hieman, ja päätimme seurata pieniä polkuja Hikiojan viertä pitkin kohti Rautulampea.
Raututunturien ja Aaslakkapään välissä tasaisesti ylemmäs noustessamme sää huononi jatkuvasti. Lämpötila vaihteli hieman nollan tuntumassa, ja kohtalainen tuuli yhdistettynä joko räntä- vesi- tai lumisateeseen piti huolen siitä että arjen huolet eivät olleet päälimmäisenä mielessä. Matka taittui tasaisen tappavaan tahtiin, ja märkänä ja viluissaan ei tehnyt mieli pysähtyä lounastakaan.
Matkaa Rautulammelle oli noin kymmenen kilometriä, mutta huono sää ja jatkuva ylämäki saivat matkan tuntumaan tuskastuttavan pitkältä. Näkyvyys oli liki nollassa, joten maisemista oli turha hakea inspiraatiota. Ainoa asia näköpiirissä oli edessä kulkevan toverin märkä rinkka, joka jotenkin kuvasi tuntemuksia.
Päästyämme Rautulammen eteläpuolen kummun tasalle meitä tervehti iloisesti pastori, joka kertoi että vaelluksella oleva rippileiri oli majoittunut alueelle, ja tupa oli varattuna tyttöjen kuivatellessa vaatteitaan. Päätimme siis lämpimiksemme pystyttää teltan ja pieniä puita yötä varten joka vaikutti jo nyt olevan kylmenemään päin. Rautulampi itsessään oli parimetristä rantakaistaletta lukuunottamatta vielä aivan umpijäässä.Illan tullen kotateltan kyky tarjota mahdollisuus tuliin nousi uusiin ulottuvuuksiin sään yhä heikentyessä.
Yön tullen lunta tuli jo reilumminkin, ja lämpötila oli nollassa. Päätimme jakaa kipinävuorot, sillä varusteita oli pakko saada kuivattua, ja leiriläisten vallattua tuvan olivat kuivausvaihtoehdot vähissä. Kaikesta huolimatta kotateltta vaikutti hyvin miellyttävältä vaihtoehdolta litimärkiin kupoleihin verrattuna, mielipide jonka myös rippileiriläiset jakoivat kanssamme. "Onks teillä notski teltassa?"
Yö meni kipinässä istuen ja tavaroita kuivatellen. Yön aikana näkyvyys laski aivan olemattomiin, edes lähimpien tuntureiden huippuja ei nähnyt lumisateen läpi, ja maata peitti parin sentin uusi lumivaippa. Ääritunnelmiahan Lappiin oli lähdetty hakemaan, ja nyt niitä saatiin koko rahan edestä.
Kuudes päivä: Rautulampi – Laanila
Kun kuuden aamu koitti, olivat olosuhteet vieläkin hyvin huonot. Kipinävuorojen ansiosta tavaroiden kuivaaminen oli onnistunut myös teltassa, ja me lämpimiä, mutta teltasta ulos vilkaisemisesta ei voinut tulla kuin yhteen johtopäätökseen: sää ei ollut ainakaan paranemassa. Kävimme keskustelun asian tiimoilta, ja päätimme suunnata takaisin Laanilaan - suorinta tietä.
Otimme siis Rautulammelta suunnan kohti Luulammen tunturikahvilaa pohjoisluoteeseen. Reilun seitsemän kilometrin matka taittui noin puolessatoista tunnissa, joka kertoo paljon vauhdista, ja toisaalta olosuhteiden luomasta motivaatiosta päästä johonkin kuivaan ja lämpimään. Teimme jo alkumatkasta päätöksen jättää lounaat väliin, ja sen sijaan kävellessä suuhun pantiin kaikki herkut jotka rinkan taskuista vielä löytyivät. Kutturapäiden ja Raututuntureiden välissä matka taittui välillä suhteellisen korkealla, ja lumikinokset olivat vielä hyvissä voimissa. Parhaimmillaan lunta oli metrin verran, ja kengät olivat lopulta täynnä sulavaa lunta. Ei suositeltavaa, mutta toisaalta tiesimme matkan päättyvän pian.
Luulammen tuvalla pitämämme pienen tauon jälkeen suuntasimme yhä edelleen pohjoiseen kohti Rumakurua, ja sieltä jyrkkä nousu ylös Vävypään pohjoisrinnettä ja nokka länteen kohti Laanilaa. Viimeisten kilometrien matkalla varasimme lähistöltä illaksi hirsimökin saunalla, ja tämä nosti viimeisten askelten vauhtia melkoisesti. Sauna, lämmin liharuoka ja muutama virkistävä olut kruunasivat reissun, joka todisti todeksi vanhan viisauden: mitä raskaampi reissu, sitä paremmalta se tuntuu heti kun on päässyt perille!
Yhteenveto ja päätelmiä
Matkan varrella tuli taas opittua yhtä jos toista uutta. Ensinnäkin tarinasta käynee selvästi ilmi miten vaihtelevaa Lapin sää voi olla vielä kesäkuussa. Tästä oli jo aikaisemminkin toki kokemuksia, mutta vuoden 2008 kesäkuu oli paikallistenkin mukaan kylmimpiä miesmuistiin, joku harmaa parta tuumasi että 30 vuoteen ei moista oltu nähty. Tiedä sitten paljonko tässä oli kuuluisaa "Lapin lisää", mutta tuskinpa arvio kaukana totuudestakaan oli.
Kotateltasta saimme myös paljon arvokasta käyttökokemusta. Teltta osoittautui raskaan painonsa (n. 7 kg kuivana) arvoiseksi erittäin kylminä ja märkinä öinä, sekä toisaalta saunakäytössä hengennostattajana. Tämä kuitenkin edellyttää käytännössä kipinävuorojen jakamista. Teltta olisi kokonsa puolesta sopinut lopultakin paremmin kolmelle nuorellemiehelle kuin neljälle. Lämmittämättömänä teltta on hyvin kylmä jo nollakelissä, koska teltta on suunniteltu varsin vapaastihengittäväksi. Kaiken kaikkiaan hieno uusi tuttavuus, mutta ehkäpä kuitenkin enemmän kotonaan hieman leppoisammassa käytössä... ja lyhyemmillä matkoilla.
Ylityksistä tuli myös opittua kantapään kautta muutamakin asia. Virta voi näyttää paljon heikommalta kuin mitä se on, ja virtaus on vahvimmillaan jommalla kummalla rannalla... joten jos ensiaskeleet olivat helppoja, varaudu ongelmiin! Ei auta vaikka rantaviiva olisi metrin päässä, jos virta vie jalat alta. Kaikesta huolimatta hieno ja ikimuistoinen reissu!